Jessi Frey ja vuosikymmen Velcrasta

Nu metal. 2000-luvun vaihteessa suosionsa huipulla olleen pomppuriffittelyn paluusta on ollut viime aikoina aistittavissa signaaleja siellä täällä. Osa kiroaa Slayer-paidoissaan kuolemaa tälle falskille metallille, toiset nauttivat genrestä ”ironisesti”, salaisena paheena tai rehdisti sellaisenaan. Nu metalin kultakauteen mahtui lukemattomia yrittäjiä, ja kuten kaikessa musiikissa, jotkut artistit ja julkaisut kestävät aikaa verrokkejaan paremmin. Itselleni merkittävin kotimainen alan artisti oli mm. industrialin ja elektronisen musiikin taustoista muotoutunut Velcra.

1999–2008 toiminut yhtye ehti julkaista kolme albumia, joilla se vei musiikillista ilmaisuaan tasaisesti eteenpäin. Jokaisella pitkäsoitolla kokeiltiin hieman eri tulokulmaa. Matka alkoi nu metalille melko tyyliuskollisella Consequences of Disobedience -debyyttialbumilla syksyllä 2002. Kakkoslevyllä Between Force and Fate (2005) Velcra kuultiin raaimmillaan ja raskaimmillaan. Pitkään työstetty viimeinen pitkäsoitto Hadal (2007) päätti yhtyeen uran konevoittoisesti ja dynaamisimmillaan. Levy oli niin onnistunut ettei siihen olisi toivonut Velcran tarinan päättyneen.

Olin sopinut laulaja Jessi Freyn kanssa haastattelun Espoon Sellosalin konsertin yhteyteen 2. huhtikuuta 2008. Jostain tähän päivään mennessä unohtamastani syystä johtuen en päässyt paikalle, ja juttu jäi tekemättä. Kotona Hadal soi CD-soittimessa, iPodissa ja Winampissa. Velcra soitti samana syksynä viimeisen keikkansa. Vuoden loppuun mennessä yhtye tuntui vaivihkaa kadonneen, liuenneen jäsentensä omiin suuntiin.

Paluusta ei ole sittemmin kuulunut edes puoliksi vakavasti otettavia huhuja. Yhtye on kuitenkin säilyttänyt kotisivunsa ja vieraskirjamaisen yhteyden faneihinsa. Jessi kiittelee ja kommentoi yhä kotisivuilla ja somessa kuulijoiden kirjoittamia palautteita ja muisteluja.

Halusin paikata ensimmäisellä yrityksellä missatun haastattelun nyt, kun samantapaisten artistien uudesta tulemisesta on havaittavissa merkkejä. Pikainen googlettelu johti Jessin omille kotisivuille, joilla on myös Velcra-osio. Muutamaa viestiä myöhemmin sovimme Skype-tapaamisen vuosikymmen aiemmin peruuntuneen tilalle.

Soitan videopuhelun Helsingin Pihlajamäestä Englannin Bristoliin. Viihtyisän näköisessä olohuoneen erkkerissä istuskeleva Jessi Frey esittelee videoyhteyden avulla ikkunasta näkyvää kotikatuaan. Velcran keulakuvan jäljitys johti ulkomaille, mutta ensimmäinen keikka soitettiin puhelun lähtöpaikassa vuonna 2000, jolloin bändi osallistui Ääni & vimma -kilpailuun Pihlajamäessä. Jessi muistelee ensimmäistä keikkaa:

– Lähdimme kilpailuun mukaan siten, että meillä oli valmiina tasan kaksi biisiä. Päästiin jatkoon, mutta tie tyssäsi semifinaaliin. Se oli helpotus, sillä finaalissa olisi pitänyt esittää viisi kappaletta.

Alkukarsinnoista yhtyeen oli lähettänyt jatkoon yksimielinen tuomaristo, jonka jäseniä olivat toimittajat Nalle Österman ja Jone Nikula, muusikko Kärtsy Hatakka sekä MoonTV:n tuottaja Johanna Kiiski. Yhtyeen alkutaivalta, milleniumin taitetta, Jessi kuvailee mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi ajanjaksoksi. Hän ryhtyi musiikintekoon veljensä O.D.:n kanssa. Demot tehtiin aina ensiksi koneilla.

– Ekan levyn aikaan tai ehkä jopa ennen levytyssopimuksen solmimista käytiin industrial- ja EBM (electronic body music) -tapahtumissa bilettämässä. Se oli jotenkin goottia, mutta sitten metallipuoli tuli ja vei mukanaan. Siitä joukosta löytyi myös samanhenkisiä ihmisiä. Silti koettiin, että meidän juuret oli konemusassa.

– Koko nu metal -skene oli aloittaessamme Suomessa vielä undergroundia. Numetalisteja katsottiin nenänvartta pitkin, tyyliin “nyt nuo pussihousu- ja Adidas-teinit tulee ja tekee jotain tyhmää”. Pomppumetallista puhuttiin huonona asiana. Meitä kutsuttiin mm. Suomen Guano Apesiksi. Mun mielestä genren musa oli vain hauskaa ja nimittelykin ihan mairittelevaa.

Tamperelainen TreUnion oli elinvoimainen musiikkiyhteisö, jonka jäsenet järjestivät runsaasti keikkoja vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Joukkoon kuului Nicolen, Disco Ensemblen ja Killprettyn kaltaisia esiintyjiä, joten Velcra solahti hyvin joukkoon.

– Olin yhteydessä TreUnioniin ja pyysin päästä mukaan. Ydintouhu oli Tampereella, mutta homma pulputti vähän joka puolella Suomea. Helsinkiin yritettiin puuhata paikallista HelUnionia. Yksi Tampereen aktiiveista ja perustajajäsenistä asui silloin sohvallani pari kuukautta.

– Siitä skenestä nousi mm. Disco Ensemble, Medeia ja me. Sieltä tuli bändejä, jotka pääsivät pitkälle – myös pidemmälle kuin me.

Debyyttialbumi julkaistiin syksyllä 2002. Jessi ja O.D. työstivät konepohjat, joiden päälle sovitettiin bändin hevimpi soitanta. Levy äänitettiin Suomessa Petrax-studiolla ja miksattiin Ruotsissa. Bändin sopimuskumppani EMI hoiti Jessin mukaan Velcralle hyvät työskentelypuitteet.

Can’t Stop Fighting oli Velcran ensimmäisen levyn avainkappaleita. Videon ohjasi Taku Kaskela.

– Ensimmäisen levyn aikana ei tehty kovin analyyttisesti ja mietitty mitä tästä tulee. Tehtiin vaan musaa, josta digattiin ja jollaista syntyi. Olin noin 26, tullut yliopistosta ja mietin, etten halua mennä sukkana uraputkeen eläkeduuni tähtäimessä. Koin “porvariangstia” ja tarvetta tehdä asiat kuten haluan. Esimerkiksi kappale My Law kertoo tästä.

– Levynkansi ilmentää sitä, ettei tarvitse tehdä kuten muut käskevät. Elämän ei tarvitse mennä jonkin tietyn kaavan mukaan. Oman todellisuutensa voi luoda niistä asioista, jotka kokee itselleen tärkeiksi. Niiden ei tarvitse olla samoja kuin kaikilla muilla. Näitä teemoja käytettiin teksteissä ja kuvituksessa.

Julkisuus oli suurinta ensimmäisen levyn aikana, mikä näkyy myös myyntiluvuissa ostetuimpana Velcra-albumina.

– Kokonaisuus oli tuotannostamme selkein ja popahtavin. Vaikka kolmannella levyllä ei ole enää räimistelyä, se on ehkä kuitenkin artsuin. Consequences of Disobediencen musiikki on tyyliltään enemmän sellaista, jota muutkin bändit tekivät samaan aikaan.

– Oltiin myös EMIltä kova puffaus. Melkein joka lehti kirjoitti silloin jonkun jutun meistä.

Raskas musiikki on ollut vahvasti miesvaltaista. Sukupuoleen ei Jessin mukaan kuitenkaan kiinnitetty liikaa huomiota. 

– En ikinä ajatellut olevani “naisrokkari”. Aika usein ihmiset ajattelivat, että kirjoitin tekstit ja muu musa tuli O.D.:lta tai muilta jätkiltä. Tosiasiassa kirjoitettiin kaikki biisit yhdessä ja olin mukana miksaamassa kaikkia biisejä. Se oli alue, jossa tykkäsin olla mukana. Ajoin lisäksi pakua ja hoidin bisnespuolta. Enemmän huomio kiinnittyi sukupuolen sijaan nu metaliin. Suomessa oli jo mm. Nightwish ja Lullacry, enkä kokenut, että mun olisi pitänyt olla tienraivaaja.

Velcra keikkaili ensimmäisen albumin aikana Suomessa. Yhtyettä lähdettiin viemään myös ulkomaille. Levy julkaistiin Englannissa, Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa. (Kansikuva, jossa nainen osoittaa aseella katsojaa kohti, ei herättänyt kritiikkiä edes Englannin tai Saksan julkaisijoissa.) Samalla Suomessa julkaistiin jo toista albumia.

– Hypeä oli paljon ja tuntui, että ulkomaan keikkailu ei ollut kovin tavallista. Saatiin hyviä kumppaneita, mutta asiat tuntuivat etenevän hitaasti. Monet tuttavabändit kertoivat ajaneensa pitkiä matkoja ja keikkailleensa runsaasti pienemmissä paikoissa. Me tehtiin kaksi isompaa kiertuetta isompien bändien lämppärinä, mikä oli tavallaan ihan kivaa. Asuin silloin Englannissa vuoden verran ja tein promoa paikallisilla klubeilla. Samaan aikaan kaikki kortit olivat pöydässä piti vaan venailla.

Velcran toinen albumi vei yhtyeen kohti raskaampia riffejä, väkevämpää laulua ja tylympää toteutusta. Edeltäneen albumin popahtavuutta työnnettiin syrjään ankaramman ilmaisun edestä.

– Haluttiin aina mennä aika syvälle johonkin juttuun. Sitten tuli fiilis, että “tää on koluttu” ja haluttiin etsiä jotain uutta, jossa kehittyä. Tokan levyn kohdalla mietittiin mihin suuntaan musiikkia halutaan viedä. Sen tekoon mennessä oltiin keikkailtu jo paljon ja bändi oli kasassa. Yhtye otettiin vahvemmin mukaan äänityksiin, vaikka pohjatyö tehtiin yhä kotona koneilla.

– Koin angstia siitä, mihin maailma oli menossa, mutta en enää niin henkilökohtaisesta kulmasta verrattuna ensimmäiseen levyn teemoihin. Globaali, poliittinen ilmapiiri ahdisti, WTC-tornien iskuista oli alle viisi vuotta, George W. Bush oli vallassa. Oltiin nuoria ja vihaisia ja sanottavaa löytyi.

Keikoilla kaikkein nopeimmat ja hurjimmat kaahaukset olivat toimineet parhaiten. Tällaista materiaalia toisella levyllä riitti.

– Mulla oli se vahvuus, että pystyin laulamaan eri tavalla kuin iso osa naisista. Haluttiin laittaa se framille. Ei siten, että on kaunista laulua ja sitten räyhätään vähän kuin mausteeksi. Kuuntelin silloin tosi paljon mm. Panteraa ja System Of A Downia. Haluttiin, että levyllä on vauhtia ja vaaratilanteista.

Memory Lossin videon ohjasi ja animoi CHRZU.

Esimerkiksi Memory Lossin säkeistöissä huutosoundi on todella tyly. Tekniikkaa ei yllättäen siltikään tarvinnut harjoitella.

– En oo koskaan treenannut eikä kukaan ole opettanut sellaista tekniikkaa. Se on tullut siten, että oon miettinyt millainen laulun biisissä pitää olla. Olen kuunnellut miten muut tekee ja tehnyt perästä. Se on vaan tullut suusta.

Jessi mainitsee, että voisi puhua musiikin koulutuksesta vaikka kuinka pitkään.

– Kävin musiikkilukion Kuopiossa, mikä oli upea juttu. Otin laulutunteja paikallisessa konservatioriossa. Se oli kova kolaus ja silloin meni luottamus omaan ääneen. Siellä mietittiin paljon hengitystä ja miten kurkunpään pitää olla. Menin ihan solmuun. Mulla oli paljon tarvetta päästä eroon siitä tavasta, miten musiikkia opetetaan.

Sen jälkeen Frey ei tietoisesti halunnut enää opiskella musiikkia. Hän lähti työskentelemään teknologian pariin, luomaan kuvataidetta ja tekemään “kaikkea muuta paitsi musaa”.

– Musiikkia piti tehdä popparin eikä ammattimuusikon näkökulmasta. Mulle ei oo tärkeää olla laidasta laitaan taitava muusikko, vaan mietin enemmän sitä että mikä se mun oma juttu on ja mitä haluan musiikillani ilmaista.

– Joskus meitä pyydettiin Velcran keikalla soittamaan illan mittaan oman setin lisäksi tanssimusaa ja muiden hittejä. Ei suostuttu, sillä ei osattu soittaa kuin omia biisejämme. Olen myös kokeillut karaokessa jonkun muun biisiä, mutta se meni aivan päin helvettiä. En osaa laulaa kuin omia biisejäni.

Jessi teki musiikin ja sanoitusten lisäksi myös kollaaseja Between Force and Fate -levylle. Esimerkiksi Water is Getting High -kappale on saanut inspiraationsa tarinasta, jossa tyttö viskataan pimeään luolaan etsimään timantteja. Vanhemmat naiset ovat ääniä, jotka komentavat lasta työhön. Jessi tunnistaa tunteen, jossa timantteja pitäisi pystyä puristamaan muiden synnyttämästä paineesta veden noustessa.

– Olen kokenut, että mun on pitänyt tehdä eri muotoista taidetta itseni ilmaisemiseksi. Kollaasit ovat yksi mieluisa tapa. Musiikin lisäksi videot, kannet ja muu visuaalisuus ovat olleet olennainen osa Velcraa ja sen kokonaisuutta.

– Kolmannelle levylle löysin eteläamerikkalaisen lastenkirjailija Claudia Legnazzin. Puhun vähän ruosteista espanjaa ja kirjailijan tytär avitti tulkkauksessa. Pyydettiin ja saatiin hänet tekemään Hadalin kannet.

Velcraa ei koskaan potkittu virallisesti pois EMIltä. Yhtye halusi nimenomaan julkaista Hadalin itse.

– Kontrolli omasta taiteesta ja myös bisneksestä oli tärkeää. Ei meillä ollut mitään suuria ongelmia tai EMI rajoittamassa. Koettiin, että haluttiin vaan tehdä kaikki itse levynkansia ja t-paitojen designeja myöten. Meillä oli jo ennen signaamista omat, omin käsin ohjelmoimani nettisivut, joiden kautta myytiin musiikkia.

– Siihen suuntaanhan kaikki muukin musanteko on mennyt netin myötä. Pitkästä aikaa ollaan siinä tilanteessa, että voi vaan tehdä mitä haluaa; ei tarvitse odottaa levydiiliä tai kerätä rahaa.

Velcralla oli tarve tehdä myös musiikillisesti jotain toisin. Jessi ja O.D. työstivät albumia kolme vuotta. Kappaleita rakennettiin tuttuun tapaan, mutta välillä sovitukset riisuttiin kokonaan raidoista ja pelkkien laulujen päälle rakennettiin uudet taustat.

– Tuntui, että metalliskene oli jo nähty. Me käytiin silloin aika erilaisilla keikoilla ja kuunneltiin erilaista musaa. Kun alettiin tehdä Hadalia, oli vaikea hahmottaa kahden metallisen levyn jälkeen mitä seuraavaksi tulisi.

– Esimerkiksi Hadal-kappale tehtiin ensin tavallisena biisinä, johon tehtiin tuttuun tapaan lauluraidat. Kappale kuitenkin riisuttiin alkutekijöihinsä ja sovitettiin uudestaan. Siksi levyllä on outo ja jännä fiilis, tapahtuu paljon tai on tyhjiä hetkiä, koska metodi kääntyi siten, että musiikki mukaili lauluraitoja. Taustat punottiin laulujen ympärille.

– Meinasi lähteä järki, kyseessä oli niin pitkä projekti. Kappaleista tehtiin monia versioita ennen kuin jokaiseen löydettiin se oikea fiilis. Keikoilla sovitimme biisit vielä sen lisäksi erikseen.

On ymmärrettävää, että tietynlaiseen ilmaisuun tottuneet kuulijat vieroksuvat artistien suunnanmuutoksia.

– Hadal ei ehkä aukea ihan heti. Lisäksi joillekin ihmisille oli vaikeaa ottaa vastaan levy, koska olivat tottuneet kahteen metallisempaan julkaisuun. Haluttiin jättää levyn myötä bändi pois. Oltiin mielletty itsemme kuitenkin aina enemmän konemusaksi kuin äänitetty lopputulos koskaan oli.

Hadal tarkoittaa valtamerien syvimpiä alueita 6–11 kilometrin syvyydessä. Albumi ja vyöhyke saavat nimensä Haadeksesta, joten levyn teemaksi on usein liitetty kuolema.

– Mua ahdisti tuolloin ilmasto- ja ympäristöasiat, mikä ei tässä kymmenen vuoden aikana tietenkään ole helpottanut. Nuoruuden into ja optimismi eivät olleet enää itsestäänselviä. Ehkä kaikki unelmat eivät olleetkaan mahdollisia. Levyn teema juontaa enemmänkin sieltä. Kyseessä ei ollut Velcran matkaan liittyvä tietoinen päätös.

– Hadal on mulle rakkain levy, mutta ensimmäinen on toki myös tärkeä. Ehkä keskimmäinen jäi lopulta etäisimmäksi.

Kappaleiden kymmenet yksityiskohdat antavat osviittaa projektin kestosta.

Viimeinen keikka soitettiin 18.10.2008 Nosturissa. Jessin mukaan Velcra ei ikinä sopinut tai ilmoittanut, että kyseessä olisi viimeinen esiintyminen.

– Oltiin kolmannen levyn jälkeen epävarmoja siitä, tehdäänkö vielä neljäs. Hadalin tekoprosessi ja julkaisu oli kuitenkin raskas. Nukuin parin kuukauden ajan neljä tuntia yössä, sillä samanaikainen työ media-alalla muodosti hankalan yhtälön. Minä ja O.D. oltiin lopulta molemmat valmiita breikkiin. Halusin muuttaa Englantiin ja sain sieltä töitä samana vuonna.

Viimeisimmän muuttonsa yhteydessä Jessi löysi ullakon laatikoista vanhaa taidettaan ja Velcran demoja. VHS:ltä löytyi mm. MoonTV:n lähetyksestä äänitetty Can’t Stop Fighting -kappaleen demoversio Drained Out of Me, jonka Jessi digitoi ja julkaisi. Jakoon päätyi myös The Bong Songin remix. Arkistojen kätköistä ei valitettavasti ole enää juurikaan odotettavissa Velcra-herkkuja. Työtapa painottui Jessin mukaan biisien lukumäärän sijaan laatuun ja pitkään hiomiseen.

Nykyään Jessi työskentelee ja asuu perheensä kanssa Bristolissa. O.D. työskentelee elokuvien leikkauksen parissa Suomessa. Bändin soittajista mm. rumpali Mikko Herranen on ehtinyt tulla laajemmalle yleisölle tutuksi mm. The Voice of Finlandin ja tribuuttibändi Mauron Maidenin kautta.

Yhtye on todennut asiaa tiedustelleille paluun olevan hyvin epätodennäköinen. Lähimpänä käytiin, kun Herranen 40-vuotisjuhliensa kynnyksellä kysyi Jessiltä, soittaisiko Velcra bileissä. Yhtye kokoontui yksiin treeneihin.

– Bileet eivät valitettavasti toteutuneet, mutta se olisi ollut aika hauska ex tempore -keikka.

Live-esiintymiset ovat jääneet historiaan, mutta levyt ovat yhä olemassa. Jessi vastaanottaa edelleen kuukausittain viestejä, joissa ihmiset kertovat Velcran tuotannon henkilökohtaisesta merkityksestä.

– En pidä sitä lainkaan itsestäänselvyytenä. Oltiin kuitenkin aika underground eikä mikään koko kansan bändi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan, että mun musiikilla on merkitystä muille. Kappaleita ei kuitenkaan tehty istuen miettimään, mistä ihmiset pitäisivät ja mikä menisi läpi. Tekeminen lähti henkilökohtaisista tarpeista.

Tuntuiko, että Velcran kautta tuli saavutettua musiikilliset tavoitteet ja haaveet?

– Musiikillisesti ei jäänyt mitään hampaankoloon. Ei ollut oikeastaan enää mitään tiettyä paikkaa, jossa olisi halunnut soittaa. Oltiin kuitenkin kunnianhimoisia aika pitkään.

– Velcra antoi mulle taiteellisesti kaiken. Sain tehdä kaikki jutut, joista olin nuorena tyttönä haaveillut. Sain ylittää itseni ja työskennellä hienojen ihmisten kanssa. Olen tehnyt muita taiteellisia projekteja sen jälkeen, mutta tuntuu, että Velcrassa oli eniten “järkeä”, kaikki osatekijät loksahtivat onnistuneesti yhteen. Saatiin kaikki mitä haluttiin.

Jessiltä kysytään usein onko bändiä ikävä, ja tekevätkö he vielä comebackin. Kaipuuta ei kuulemma ole, sillä Velcran kanssa tehtiin kaikki mitä haluttiin. Paluuta tai uutta levyä ei olla koskaan suunniteltu vakavasti, eikä Jessi usko, että tilanne tulee muuttumaan.

Kaikesta huolimatta Jessi paljastaa haastattelun lopuksi, että nälkäisen kuulijan ei tarvitse viettää toista vuosikymmentä ilman tuoretta musiikkia.  

– Teen parhaillaan soololevyä. Homma lähti vähän vahingossa ja varkain liikkeelle alkuvuodesta 2018. Mielessä alkoi pyöriä jotain musiikillisia ideoita, joita aloin tehdä biiseiksi ihan omaksi ilokseni. Sitten yhtäkkiä niitä olikin syntynyt aika monta. Soitin Herraselle ja kysyin kiinnostaisiko sitä äänittää laulut ja miksata biisit, ja se sanoi että joo, joten joulukuussa suuntaan studioon ja alamme laittaa levyä kasaan.

– Tyylilaji on 80-luvulta ammentava synth pop, jossa kuuluu vivahteita perinteisemmästä gootti-industriaalista. Kaikki biisit, ohjelmoinnit ja sovitukset tulee olemaan mun käsialaa. Alan kirjoittaa studiopäiväkirjaa blogiin lähiviikkoina, joten jos joku haluaa seurata projektia, niin kannattaa liittyä sähköpostilistalle, koska tulen meilaamaan päivityksiä tasaiseen tahtiin.

Jessi Freyn uuden musiikkiprojektin etenemistä voi seurata osoitteessa www.jessifrey.com. Ensimmäiset kappaleet tulevat kuultavaksi alkuvuodesta 2019.

Dusk Becomes A Dawn. Velcra ohjasi videon itse.