Tinkimättömällä taiteella rationaalista maailmaa vastaan – haastattelussa Jarkko Martikainen
Comments Off on Tinkimättömällä taiteella rationaalista maailmaa vastaan – haastattelussa Jarkko Martikainen”Tässä heiluu Helsinki, hupaisa pikkukaupunki
Käy täynnä turhaa tohinaa
paisuen, turvoten, horjuen”
YUP – Lihavia luurankoja (1999)
Olemme sopineet Jarkko Martikaisen kanssa tapaavamme Helsingin rautatieaseman lähistöllä sijaitsevan ravintolakokonaisuuden aulassa. Odotellessani rakennuksen vestibyylissä havaitsen katonrajaan kiinnitetyt kaiuttimet, jotka syytävät tilaan rehellisen kertakäyttöistä, formaattiradiorotaatioon valmisteltua ja sinne onnistuneesti päätynyttä poppia. Laulajan ääni on jyrätty autotunella robottimaiseksi, vaikka kappaleessa nurinkurisesti vakuutetaan kertojan tunteiden olevan totta. Mieleeni rivittyvät YUP:n Lihavia luurankoja -kappaleen sanoitukset, joissa kaupungin kaupallisuus saa kyytiä. Alan epäillä ehdottamani kohtaamispaikan soveltuvuutta.
Teititellen tervehtivän artistin saapuessa paikalle pyrin paikkaamaan virheeni ja ehdotan siirtymistä toiseen ympäristöön, jossa kumpikin saattaisi viihtyä paremmin. Päätämme kävellä kohti Kaisaniemenlahtea. Matkalla Martikainen alkaa kertoa hänet tulomatkalla tunnistaneesta juomarista, josta keskustelu siirtyy ripeästi addiktioihin, nuoruuden punkkariuteen, ihmisyyteen ja suomalaisittain tietysti myös säähän.
Saavumme rauhalliseen, puurakennuksessa sijaitsevaan kahvilaan. Miljöö tuntuu sopivalta keskustelulle. Martikainen pääsee kahvin ja sämpylän voimin kunnolla ääneen. Puhe on pääosin kiteytynyttä ja sopivan ajelehtivaa. Yli 20-vuotisen taiteilijauran ja puolta pidemmän yksityiselämän aikana oivalluksia ja oppeja, ainakin itseen sovellettavia, on ehtinyt kertyä.
Itseoppinut ja tinkimätön ammattilainen
Vuonna 1987 perustettu ja 2009 telakalle päätynyt YUP lienee yhä Jarkko Martikaisen tunnetuin musiikillinen kokoonpano. Yhtye oli vuosia vakionäky kotimaan festarilavoilla ja musiikkivideotkin pyörivät taajaan televisiossa. Kiemuraisesta riffittelystä matka jatkui akustispainotteisemmalle soolouralle. Ensimmäinen omalla nimellä julkaistu albumi Mierolainen on saapumassa jo viidentoista vuoden ikään. Työtahti on ollut kiitettävä, sillä Mierolaista seuranneita täyspitkiä on jonossa seitsemän, viimeisimpänä Luotetut miehet -yhteistyön hedelmä Aina auki.
Luovan alan monitaiturin kädenjälkiä on havaittavissa kuitenkin yllättävän monessa paikassa. Timo Rautiaisen ja Trio Niskalauksen sanoituksista eräät tunnetuimmista, mm. Elegia ja Lumessakahlaajat, ovat Martikaisen käsialaa. Myös tuottajan pesti on tullut tutuksi Rautiaisen ja Samuli Putron levyillä. Siinä sivussa on julkaistu kaksi kirjaa, novellikokoelma Pitkät piikit ja muita kertomuksia (2005) sekä runokokoelma 9 teesiä: Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjille (2008).
Martikainen on opiskellut ja oppinut itse kaiken musiikin ja kirjoittamisen suhteen. Siinä on ollut hyvät ja huonot puolensa.
– Tahtoni on ollut riittävä, lisäksi mukana on ollut onnea. Täytyy myös uskaltaa tehdä ne ratkaisut, jotka voivat karkottaa kuulijat, jotka ovat tottuneet tietynlaiseen ilmaisuun. Jos sisustuntuma sanoo, että nyt kuvio pitää rikkoa, ja yksi ääni sisällä huutaa, että moni voi pettyä, silti se on tehtävä.
– On huononnettava omia elämisen ja tulonsaannin mahdollisuuksia ja unohdettava tyhmä, rationaalinen maailma, se rahalla pyörivä roska ja tehtävä niitä asioita, jotka tuntuvat taiteelta.
Miten lauluni syntyvät -teoksessa muusikot avaavat taiteellisen työnsä taustoja. Martikainen kirjoittaa omassa osiossaan, että muiden odotuksia seuratessa siirtyy taiteilijasta viihdyttäjäksi. Paljonko pitkällä uralla sitten tarvitsee tehdä kompromisseja?
– Todella vähän. Kärjistetysti YUP:n musiikki ei kerro suomalaisen työntekijän arjesta, estetiikka on toisen tyyppistä ja rakkautemme kohteet “vääriä”. Siitä huolimatta ainoa levy, jonka teossa tuottaja Riku Mattila ajoi meitä selkeiden biisien ja tanakan rock-levyn suuntaan oli Leppymättömät. Sitä edeltänyt Lauluja metsästä sisälsi loputonta tyylillistä soppaa, jossa oli kaikenlaisia ainesosia. Leppymättömien teossa otettiin tällainen mukava viitekehys huomioon. Mutta lopulta, eihän kukaan koskaan voi tietää mitä heiltä halutaan kuulla. Ja jos vaikka kokee tietävänsäkin, en pidä sitä itse kovin tärkeänä.
– Aika äkkiä jouduttiin tekemään uusi ryhtiliike ja muuttamaan tekemisiämme sen takia, että oma elämämme pysyisi mielekkäänä. Säveltämisen ei tulisi olla teollista muotoilua, jossa joku muu on jo piirtänyt lyijykynäpiirroksen ja löytäisimme treenikämpän lattialta lappusia ja alkaisimme miettiä, että “tällaisia näiden pitäisi olla”.
Taiteentekijän arkijärki
Rationaalinen arki hakeutuu Martikaisen puheessa taiteilijuuden vastinpariksi. Musiikinteko muiden miellyttämisen ja odotusten lähtökohdista saa kyytiä omakohtaisen kokemuksen vahvistamana.
– Mulle se on vastenmielinen ajatus, mutta ymmärrän, että monet ajattelevat hieman toisin, koska he ovat järkevämpiä. En pidä järjen käytöstä kovin monessa asiassa. Olen niin lapsellinen, etten haluaisi edes kerätä laskuja pinoon, ynnätä minkä verran niistä koituu ja laskea sitten minkä verran täytyy käydä keikoilla bändin kanssa tai yksinäni, jotta saan ne hoidettua. Olen tutustunut rehellisesti itseeni ja selvittänyt, haluaisinko hoitaa asioita noin. En missään tapauksessa. Olen tässä mielessä ihan kakara edelleen. Mutta koska olen riittävän rationaalinen aikuinen, tottakai hoidan ne.
Ainoa sosiaalisen median kanava, jota Martikainen kertoo käyttävänsä on “keski-ikäisten kommunikaatioryhmä” Facebook. Muusikko julkaisee artistisivullaan erilaisia ajatuksiaan ja saa ihmisiltä palautetta, joista huomaa, että toisinaan väittämät jopa ahdistavat.
– Kirjoitin esimerkiksi, että kello on orjan merkki. Hän, jonka ei tarvitse piitata kellosta on joko lapsi, vanhus tai sitten omaa oikeasti vähän vapautta. Suurin osa ihmisistä tuijottaa kelloa ranteestaan tai puhelimensa näytöltä.
– Voiko sitä vähentää, voiko siitä loitontua? Yleensä se tarkoittaa, että tilillä on pienempiä numeroita, mutta sillä voi ostaa itselleen rahtusen lisää vapautta. Haluan puhua taiteen tekemisestä. Se on ylväämpää kuin käyttömusiikin tekeminen. Haluaisin löytää vielä jotain mitä en ole löytänyt. Silloin se jokin täytyy asettaa taiteen otsikon alle ja operoida niissä maisemissa. Järki ei ole silloin se oikea tai ainakaan ensimmäinen asia, jota pitää käyttää. Pitää päästä hairahtumaan sellaiseen onnellisen lapsuuden mielentilaan, jossa on turvaa, rakkautta ja tieto siitä, että aikuiset hoitavat asiat. Saa käyttää aikaansa niihin asioihin, joita haluaa tehdä. Kukaan ei käske.
– Haluan olla itseohjautuva ja raivata itselleni niin paljon vapautta kuin mahdollista. Tunnen ylpeyttä siitä, että en ole joutunut antamaan tälle yhteiskunnalle opintovuosieni jälkeen kertaakaan mitään pyyntiin. En ole mennyt käsi ojossa luukulle pyytämään rahaa tai mitään muutakaan. Kun omat hullutukset tuottavat riittävästi tulonsaantia, voi katsoa ylpeästi peiliin ja miettiä lausetta “kenen lauluja laulat, sen leipää syöt”. Voin vastata itselleni: totisesti, laulut ovat omiani ja syön omaa leipääni.
– Tämä yhtälö on tietysti sellainen, jonka toivoisin kaikille. Ihmiset voisivat puuhailla jotain heille tärkeää, välillä viipyilevästikin, vailla tiettyä päämäärää. Monet eivät kuitenkaan voi. Tehtyään tiettyjä valintoja ja jätettyään tietyt ovet runnomatta auki he ovat jättäneet seuraamatta unelmiaan. Rationaalisuuden peikko on ryhtynyt huutelemaan niin kovaa, että on täytynyt mennä johonkin turvallisempaan duuniin ja jäädä haikailemaan. Haluaisin, että voisimme avata yhä useammalle näitä ovia, jotka nyt jäävät avaamatta. Toisaalta ajattelen, että kaikki eivät kestäisi tätä. Tällaiseen elämään liittyy myös aika paljon paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Jos herää joka aamu miettien onko musta tähän, on parempi olla jossain sellaisessa paikassa, jossa on ainakin illuusio turvasta.
© Olli Häkkinen
Isoisien opit poteroista ja tasa-arvosta
Martikainen epäilee, että luovutettujen unelmien vaihtokauppana saatava eläkekertymien ja vuosilomien tuoma turvantunne on kuitenkin vain harha. Taiteilija naurahtaa pohtiessaan, että ei muilla ole yhtään sen enempää turvaa kuin hänelläkään. Hän palaa tulomatkallaan hänet tunnistaneeseen humalaiseen, jolle kokee olevansa töissä jossain määrin.
– Haluan laulaa niidenkin suilla, joilla ei ääntä tällä hetkellä ole, ja jotka ovat mykkiä oman tilanteensa takia. En tiedä, uskonko johonkin Hararin homodeusmaiseen ajatteluun. Meidän kykymme kehittyä on olemassa. Jos me sivuutamme päivittäisen myötäelämisen opiskelun ja yritykset ymmärtää muita ihmisiä, myös niitä omasta syystään tai jonkin surkean sattuman kautta horjahtaneita, ei mikään parane.
– Tämän lisäksi meillä ihmisinä on niin lyhyt aika. Ehdin jutella isoisieni kanssa, jotka elivät yli ja alle 90-vuotiaiksi. He olivat oppineet sielunsivistystä, rimpuilleet köyhyydestä keskiluokkaisuuteen ja molemmilla oli takanaan sodan lusimiset. Heillä, kuten muillakin sotaveteraaneilla, olisi ollut paljon kerrottavaa, mutta kukaan ei kuunnellut. Nyt he voisivat ilmoittaa, että vain pasifismi toimii. Kumpikin isoisäni oli sodittuaan sitä mieltä, että mitään sitä karmeampaa ei ole. Hei toivoivat, että kukaan ei joutuisi enää koskaan sotaan. Siinä ei ole mitään kunniaa, ja veteraanien ylpeys on hirvittävä painajaisten vyyhti. Eivät he nähneet itseään sankareina vaan kakaroina, jotka laitettiin tappamaan. Oli kauheata kuunnella niitä lohduttomia juttuja vastentahtoisesta tappamisesta ja pelkäämisestä. Muun muassa näin isot opit jäävät oppimatta ihmisten kuoltua.
– Nyt meillä alkaa olla tällaista tyhmää, korostunutta nationalismia ympäri maailmaa. Sodat ovat jo liian kaukana, ei enää muisteta niiden kauheutta ja perheiden ylle heitettyjä varjoja.
Isoisät pyrkivät myös tasa-arvon lisäämiseen ja luokkajaon purkamiseen. Tällaisten asioiden käsittely julkisena keskusteluna on nykyään hankalaa, kun väittelijät kaivavat omat poteronsa ja heittelevät hävyttömyyksillä toisiaan Veikko Huovisen Lahtari ja punikki -novellin tapaan.
– Täytyisi pitää painekattilan venttiili auki, ottaa rauhallisemmin ja myöntää se, että on vain ihminen. Vaikka oltaisiin keskustelemassa eri lähtökohdista jostain kipeästäkin aiheesta, toista mieltä olevan henkilön mielipiteissä voi olla paljon kuuntelemisen arvoisia asioita. Jos taas ei päästä muuhun kuin netissä pää punaisena huutamiseen, todellista keskustelua ei synny.
Martikainen kertoo lukevansa toisinaan tulisia nettiväittelyitä, mutta ei halua haaskata aikaansa osallistumalla vätkyttämiseen. Halla-ahot-kappaleen julkaisemisen jälkeen hän sai osansa vauhkosta kirjoittelusta.
– Se laulu yritti olla keskustelunavaus. Mitään muuta siitä ei syntynyt kuin todella ankea sähköpostivyöry, jossa joku hehkutteli sillä, että kadulla vastaan tullessa vetää turpaan tai sodan syttyessä kaltaiseni maanpetturit perheineen laitetaan etulinjaan tykinruuaksi.
– Sain todella paljon sellaisia “lue Scriptaa ja myönnä olevasi väärässä” -viestejä. Se väki masinoitui. Yhdelle vastasin, että antaa olla. Olet uskovainen ja sinulla on messias, jonka puhe on pyhää ja josta kirjoitat Mestarina isolla alkukirjaimella. Ei tämä henkilö halunnut mistään keskustella. Hän halusi vain ilmoittaa, että minä olen väärässä ja he, jotka uskovat Jussiin, ovat oikeassa ja pelastuvat. Ei siinä ole mitään tolkkua eikä siitä synny edes minkäänlaista polemiikkia. Viestittely oli todella latteaa, vihan täyttämää ja surkeaa.
– Mitä tuollaisesta sitten pitäisi ajatella? En jatkanut sitä dialogia. Silloin joutui ymmärtämään sen, etten aio nöyrtyä tai vaieta tuollaisen toiminnan edessä. Opin, että keskustelua siitä on vaikea synnyttää ja että se sisältää uskonnollisia piirteitä.
Muusikko myöntää olevansa lähtökohtaisesti epäileväinen kaiken suhteen. Siitä syystä hänen olisi mahdotonta uskoa mihinkään pyhään kirjaan tai johtohahmoon.
– En myy näitä pieniä oivalluksiani kenellekään. Vaikka kuinka löytäisin Graalin maljan, josta juodessaan ihminen on onnellinen, en voisi tuputtaa ja sysiä muita väkisin samaan suuntaan. Ei mulla ole mitään opetettavaa kellekään, ei dogmeja tai teesejä. Haluan kyllä herättää keskustelua ja hahmottaa eri aikoina mitä mieltä olen omista ratkaisuistani ja miten omaa ja muiden elämää voisi parantaa. Kyseessä on kuitenkin vain lauluntekstejä tai pieniä kirjallisia kuvioita. Ne ovat vain parhaita lopputulemia siitä, mihin kulloinkin pystyn.
Sitoutumaton kertoja, ennakkoluuloton yleisö
Jarkko Martikaisen ylle on yritetty istuttaa vuoroin humanistin, satiirikon ja poliittisen lauluntekijän viittaa. Hän kertoo ostavansa harvoin vaatteita ja sen lisäksi välttelevänsä tietoisesti itseensä kohdistuvaa positiivistakaan lokerointia. Gösta in Memoriam -kiertueilla solistina ja soittajana toiminut Martikainen löytää Gösta Sundqvistin teksteistä perustelun.
– Haluaisin tehdä laulun, joka olisi moraalisesti hämärä. Jos Gösta tekisi nyt Mäyrä-kappaleen, sen sikamaisista sanoituksista tulisi varmasti sanomista. Kertoja sählää naisten kanssa ilman minkäänlaista etiikkaa. Varsinkin loppulause “sinä säälistä annoit ja painostamalla, sinuun tehosi myös huonompi syy” on äärimmäisen ruma ja kuvottava. Näinkin kuitenkin eletään elämää.
– Tällaisista asioista pitää pystyä ja voikin tehdä teatteria, novellin tai elokuvan. Laulut taas liikkuvat jostain syystä sellaisella alueella, että niitä tutkitaan kookkaammalla suurennuslasilla ja niistä etsitään ikään kuin eettisiä virheitä. Se hämää mua vähän, koska pitäisi pystyä laulamaan myös ihmisistä, jotka eivät ole hyviä. Eihän kukaan ole ainoastaan paha. Blondi-kappaleen tekeminen oli siitä syystä tärkeää. Jos kuuntelija uskoo hetkenkään tarinaan, hän joutuu miettimään, ettei Hitler ollut pelkästään paha, vaan rakasti koiraansa.
Viittojen pukeminen, myös sankarin tunnuksilla varustettujen, on ongelmallista. Ne voivat kapeuttaa taiteellisen ilmaisun mahdollisuuksia ja vaikuttaa vastaanottajaan. Martikaisen mielestä Teräsmies ei ole supersankarina viehättävällä tavalla virheellinen. Batman taas on paljon kiinnostavampi henkisine sotkuineen.
Martikainen siis toivoo, että häneen suhtauduttaisiin mahdollisimman ennakkoluulottomasti etenkin taiteilijana. Hänen suhtautumisestaan muihin ihmisiin taas kuuluu selvästi läpi tietoinen päätös luottaa.
– Luotan mieluummin hieman liikaa kuin liian vähän. Pettymyksiä tulee tietysti, ne kuuluvat elämään. Esimerkiksi lainan maksamatta jättäminen on ihmiselle itselleen isompi taakka kuin lainanantajan kokema pettymys. Tällaisesta henkilöstä tulee penseämpi ja hän on jotenkin vereksellä. Se on nähdäkseni huonompi tie kulkea.
Mesenaattitoiminnassa on paljon hyvää, mutta pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamalli on taiteilijan näkemyksen mukaan paras mahdollinen olemassa olevista vaihtoehdoista.
– Jos sinulta tai minulta pettää jää alta, emme jää yksin railoon huutamaan tarinan päättyessä siihen. Saamme apua, jonka avulla pääsemme vähintään nilkuttamaan eteenpäin. Meillä on paljon parannettavaa, mutta tietääkseni tämä on paras malli. Sen näkee Englannin, Espanjan tai Venäjän kaduilla. En ole käynyt Yhdysvalloissa, mutta käsittääkseni epäkohdat ovat sielläkin selvästi havaittavissa. Toivon, että saamme pidettyä tämän järjestelmän tällaisena.
Tutkija ja tietokirjailija Juho Norrenan Arvojen varjot -kirjassa Martikainen kuvailee, että voisi kuuden vuoden kuluttua joutua kolkkaamaan jonkun päästäkseen lämpimään. Kun tulevaisuudesta ei voi tietää, tällaisen mallin turvaaminen, suojaaminen ja ylläpitäminen on paras tae varmistaa oma tulevaisuus. Muusikon on mahdotonta tietää milloin keikat loppuvat.
– Mikään ei ole tärkeämpää kuin turvallisen yhteiskunnan säilyttäminen. Toivon tietysti, että voisin hoitaa työni suurin piirtein samalla lailla kuin tähänkin asti. Mutta koska en voi tietää, koen, että tämä on meille kaikille olennaista.
(c) Tomi Palsa
Laulujen yllättävät elämät
“Poika kysyi isältään voiko joku lukea ajatuksia mun pään
Voi silkkihapsi, pieni lapsi, ei tietenkään
Vaan jollei voi, niin kuinka silloin aina joku toinen taho tietää
mua paremmin sen mitä mun pieni sielu sietää
Se onkin tarkkaa toimintaa, josta selvyyttä ei maallikko saa
Isä avaa radion, sen kohinassa viesti on”
YUP – Me viihdytämme teitä (1999)
Jarkko Martikainen on kirjoittanut lauluntekstejä neljällä eri vuosikymmenellä. Pohjaton säkki kuvaa ihmisen ahneutta luonnonvarojen kahmintaan ja on tekstinä ajankohtaisempi kuin julkaisunsa aikaan 90-luvun lopussa. Me viihdytämme teitä voisi saada tarinaansa lisää kierroksia verkkoanalytiikan kehittyessä tekoälyn vauhtia. Tuleeko omasta tuotannosta mieleen kappaletta, joka olisi herkullista päivittää tähän päivään?
– Mieluummin tekisin uuden kappaleen. Niitä ei saisi pakolla rusikoida muuksi, vuoden tai kahden jälkeen en ainakaan mielelläni koskisi. Noistakin kappaleista on vajaa 20 vuotta aikaa. Olen ehtinyt muuttua sinä aikana. Me viihdytämme teitä oli epätoivoista etsintää. Yritin laittaa yhteen muistikirjaan lupaavia nimiä. Kuulin junassa Robbie Williamsin Let Me Entertain Youn ja mietin, että noinhan se menee. Kansaa viihdytetään kuin Colosseumilla aikoinaan. Soitimme silloin aika paljon festareilla. Siellä ihmisten pitäisi tehdä jotain aaltoja tai taputtaa. Se on tuntunut musta aina vieraannuttavalta. Haluan itse reagoida ja laulaa mukana jos laulattaa. Se, että viihdyn jonkun keulakuvan niin ilmoittaessa, ei tunnu sopivalta.
Valssi tanssitaidottomille (2006) nousi yksittäisen tapahtuman johdosta Martikaisen soolouran tunnetuimmaksi kappaleeksi vasta lähes kymmenen vuotta äänittämisen jälkeen. Aavistiko tekijä, että valssi päätyisi lopulta soimaan jopa suomalaisissa häissä?
– Tein sen kovassa kiireessä ystäväni häihin. Kun tein demoja Rakkaus-levyä varten, tuntui, että se sopi levylle. Albumilta jäi pois 2–3 äänitettyä kappaletta. Muutamat eivät edenneet demoastetta pidemmälle. En pystynyt aavistamaan valssin menestystä. Kaikki on tapahtunut oikeastaan sen SuomiLOVE-esiintymisen ansiosta, kun Katri ja Erno halusivat kappaleen omaan tilaisuuteensa. Se muutti täysin kappaleen elinkaaren. Soitimme aiemmin sitä keikoilla ja ihmiset tuntuivat pitävän siitä, mutta radiosoittoa se ei juuri saanut.
– Kappaleen sovitus ei sopinut radioon ennen eikä sovi varsinkaan nyt. Laulu omaa jonkun totuuden, sitä ei pidä runnoa muuksi. En suostu siihen, että se laulu pitäisi mukiloida tajuttomaksi, pukea johonkin ihan muuhun asuun ja viedä näytille huumattuna, että nyt tämä varmaan kelpaa. Nyt se kuitenkin kelpaa jollain oudolla tavalla herättyään eloon monta vuotta levyttämisensä jälkeen. En ole saanut ikinä mistään TV-esiintymisestä niin paljon positiivista palautetta edes YUP:n aikoina, ei puoliakaan siitä mitä se yksi muutaman minuutin pätkä toi.
Yllättävä suosio loi myös tilanteen, jossa kiinnostus muitakin vanhoja lauluja kohtaan heräsi. Samoin kävi esimerkiksi saman levyn avausraidan Jos mulla menisi todella huonosti kanssa, jota ei noteerattu juuri lainkaan julkaisunsa aikoihin.
– Mikä tärkeintä, laulut ovat osoittaneet elinkelpoisuuteensa. Niitä ei ole tarvinnut laittaa mihinkään happikaappiin. Jos keikoilla jättää soittamatta Myrskyn tai valssin, väki alkaa vaatia niitä encoreen. Olen kirjoittanut myös toisen ystävän häihin Normaali katastrofi -laulun, joka ei ole temaattisesti niin sidottu tai valssitempossa.
“Vanhaherra Cohen tanssi loppuun rakkauden.
Itse suosin jatkuvuutta. Siksi tanssi en.
Jos vain toisten toiveita käyn täällä täyttämään,
Niin sekoitan vain pahemmin jo valmiin sekopään.”
Jarkko Martikainen – Valssi tanssitaidottomille (2006)
Paljonko valssin tekstissä on omakohtaisuutta?
– Kyllähän mä sen hyvin pitkälti itsestäni kirjoitin, koska aihe oli niin helppo valita. Koen, että olen henkisesti moneen taipuva. Toivon, että olisin ruumiillisesti elastisempi. Kymmenen vuotta sitten joogaa aloittaessa tajusin, että mulla on sellaista lihasvenyvyyttä, mutta sen kaltainen tempautuminen, että voisi heittäytyä tanssiin ja varsinkaan selvinpäin, on hyvin vaikeaa. En ymmärrä mikä piste itsessäni on, jota en saa pyyhittyä pois. En pelkää, että mulle naurettaisiin, se ei vaan meinaa tuntua mitenkään luonnolliselta. Se on ikävää, sillä tanssiminen on upea harraste. Teksti sopi, sillä laulun tilaaja oli toinen seipään niellyt, samanlainen suomalainen ukkorukka.
– Jos kirjoittaisin ainoastaan itsestäni, se olisi tylsää ja varmaan turhankin hedonistista ja huonolla tavalla itsekeskeistä. Silti pitää löytää se ymmärtäjä itsestään, kun aihe on itselleni tosiasiallisesti vieras. Uusimmalla Aina auki -albumilla on kappale Hän vietti syksyt selällään. En ole ensinnäkään nainen, enkä tiedä millaista olisi myydä itseään pakon edessä. Mutta keksin otsikon ja sitä kautta aiheen. Piti etsiä vielä kulma, josta haluaisin kirjoittaa tästä aiheesta. Tämä on vähän tällaista, että keksin itse ristikon ja täytän sen.
– Joskus tekstit syntyvät kuitenkin oudon suorasti, kun kirjoittaa itsestään. Raato raahautuu on tästä esimerkki. Kyllä mä oon välillä melankolikko ja aamulla herätessäni mietin, että mitä tämä harmaus on, suvun verenperimääkö. Mulla on kaikki ihan hyvin, mutta melankolia saapuu välillä pilveksi ylle. En ajatellut, että olisin tehnyt aiheesta laulua tai kuvitellut sen edistävän omaa oloani. Meillä on bändin kanssa tapana, että vien joka treeneihin yhden uuden kappaleen. Multa oli päässyt loppumaan hyvä tavara. Ajattelin, että on pakko viedä tämä. Vein kappaleen treeneihin ja alustin sen, että tää nyt on tämmöinen. Joskus yleissävy kuitenkin osuu kohdalleen ja harmonisista elementeistä löytyy riittävästi jotain missä roikkua. Silloin laulu onkin arvokkaampi kuin miltä se tuntuu tekohetkellä.
Lauluntekijän polku ja levylautanen
Laulujen kirjoittamiseen liittyen puhutaan usein ulkopuolisen tarkkailijuuden välttämättömyydestä. Saattaa löytyä myös jokin arpeutumaton haava, joka ajaa luovuuteen.
– Tämä koskee monia, jotka haluavat kirjoittaa romaanin tai tehdä levyn. Ei ensisijainen syy ole se, että pääsisi pätemään tai eläisi sillä. Usein kyseessä on itselääkintä. Tekijät ovat jollain tavalla vammautuneita. Mulla se on tapahtunut noin kolmevuotiaana. Perheemme muutti Suomeen, mutta puhuin vain saksaa, mistä johtuen en kelvannut kaveripiirille. En itse muista sitä, mutta vanhempieni mukaan palasin itkien kotiin. Koin, etten kelvannut, vaikka olin suomalainen ja minulla oli suomalainen nimi. En osannut solkottaa mitään muuta kunnolla kuin saksaa. En päässyt mihinkään mukaan. En tiedä varmaksi, mutta koen saaneeni ensimmäisen henkisen selkäsaunan sen ikäisenä. Opettelin sen jälkeen omasta tahdostani suomen kielen nopeasti ja puhuinkin kirjakieltä. Sen jälkeen kelpasin.
– En lisäksi halunnut rationaalista ammattia ja ryhtyä lääkäriksi, kuten vanhempani. Isä piti lakia mielenkiintoisena ja rahakkaana alanvalintana minulle. Vanhempani kasvattivat kuitenkin siihen, että oma juttu pitää löytää. Omilla jaloilla täytyy seistä ja ovesta lähdettyäni en palaisi heidän nurkkiinsa asumaan. Piti oppia, että maailma ei kuuntele minua kuin he.
– Kainuun vuodet olivat ristiriitaisia ja tavallaan ihastuttavia. Meillä oli oma pieni piiri keesipäitä ja niittitakkeja siinä kaikkein voimakkaimmassa virtauksessa, jossa oli Smack, Hanoi Rocks ja muita. Onneksi joukossa oli myös tyttöjä, eikä vaan meitä tyhmiä nuoria jätkiä. Silloinkin totta kai piti miettiä, että pitääkö nöyrtyä ankeuden edessä. Miksi ihmisten pitää hakata heikompiaan, kuten vaikka minua? Vieläkö mä uskallan mennä pyörimään tuonne kadulle vai tuleeko pataan. Ammennan näistä kokemuksista juontuvia ajatuksia nykyään lauluihin, mutta myös muuhun elämään.
Martikainen totesi taannoin antamassaan haastattelussa pitävänsä yhä rankasta musiikista kuten hardcoresta, punkin ankaramman päädyn ilmaisusta. Mitkä bändit soivat levylautasella?
– Juuri eilen kuuntelin Dischargen viimeisintä pitkästä aikaa. Hear Nothing See Nothing Say Nothing on mielestäni yksi parhaista koskaan tehdyistä levyistä. En vaan väsy siihen. Tuntuu, että se on täynnä hittejä ja aivan briljantti. Ydinperhe on parhaimmillaan näistä moderneista bändeistä riittävällä tavalla rohkea ja silmitön. Pää Kii on tavallaan popmusaa, jossa on ronskimpi taltiointimalli. Teemu Bergmanin tekstit ovat kyllä kaikessa pöyhkeydessään, yliohjautuvuudessaan ja röyhkeydessään mun mielestä ihan hardcorea.
– Mulle suositeltiin aikoinaan System of a Downin Toxicity-albumia. En pidä sitä mitenkään hardcorena, mutta sen tyyppisen kulttuurin jatkeena. Ensimmäistä albumia kuunnellessa pidin laulajan intonaatiosta ja armenialaisuuden esilletuominen oli kiinnostavaa. Musiikki oli kuitenkin jotenkin ankeaa, en pitänyt sävellyksiä kummoisina, albumi jotenkin puudutti. Toinen levy avasi melodisuuden ja töpäkän raivokkuuden. Livenä bändi oli hieman hajallaan eikä todellakaan mikään Bad Brains, mutta jonkinlainen jatke. Jos mennään grindin puolelle, niin Napalm Death tuottaa edelleen hyvää tykitystä. Kuuntelin pari kesää sitten Apex Predator -levyä ja Beach Boysin Pet Soundsia keikkareissuilla. Tein mm. pistokeikan Rovaniemelle ja kuuntelin koko matkan mennen ja tullen näitä kahta albumia vuorotellen.
Lauluntekijöinä Martikaista viehättävät vanhat konkarit kuten Kate Bush ja Tom Waits. Molempien valloittava soundiestetiikka, Bushin ei-olevaisten, parempien maailmojen hahmottelu ja Waitsin Bukowskin kaltaisilta kirjailijoilta ja elokuvaohjaajilta jatkuvasti lainaava perinnekonventio puhuttelevat.
– Kaikkein tärkeintä on se, miten he näkevät maailman ja miten se kuuluu biiseissä. Sama pätee hardcoreen. Jos on sopiva kokoonpano, joka hahmottaa omalla tavallaan sen, miksi olemme täällä ja heillä on kyky pukea se musiikiksi, aletaan keskustellla innostuneesti. Se on kuitenkin vaikea laji. Sama pätee metalliin. Sitä on tehty niin pitkään, että suurin osa kuulostaa väistämättä geneeriseltä. Se ei tietenkään sulje pois sitä etteikö joukossa olisi helmiä.
Konkarikiertäjä ja kollegojen kohtalot
Onko kiertue-elämä 48-vuotiaana edelleen palkitsevaa muussa kuin taloudellisessa mielessä, etenkin kun takana on jo reilu parikymmenvuotinen ammatillinen taival?
– Sen tulee antaa enemmän kuin ottaa. Ehdottomasti. Ja jos ei anna, lopetan heti. Minulla ei ole mikään pakko tehdä tätä. Tähän mennessä en ole asiaa mietittyäni löytänyt mitään parempaa. Jos löydän, vaihdan heti. Elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi vain sitä mitä on tottunut tekemään ja varsinkaan sen takia, että muut ajattelisivat niin. Mikään ei ole antanut vähintäkään lupausta siitä. Totta kai kiertämisessä on tylsistyttävät piirteensä. Soittokamoja on niin paljon, että on pakko kulkea autolla. Matkanteko ei myöskään voi olla meditaatiota, koska täytyy keskittyä ajamiseen. Mutta siinähän mitataan se valinnanhalu. Aika monet saattavat virheellisesti ajatella asiat pakottavina. Että missä tahansa työssä tai ihmissuhteessa olisi pakko jatkaa.
– Voisin oppia paljonkin uutta, jos löytäisin jonkin toisen tavan elää. Olisi kiehtovaa vaihtaa ammattia. Isäni kysyi joitain vuosia sitten, olenko muistanut olla onnellinen. Hän kannusti pitämään oman onnen mielessä päivittäin.
Joskus keikkareissulta palatessa kokeneeseen tekijäänkin voi iskeä sunnuntaiblues.
– Gösta in memoriam -kiertueella meitä oli parhaimmillaan kahdeksan henkeä lavalla. Parinkymmenen keikan jälkeen saavutimme sen tilan, jossa homma toimi. Lisäksi teen soolokeikkoja ja kierrän bändin kanssa. On selvää, että kiertueen aikana suoritukset paranevat ja yleensä kuudes keikka on parempi kuin ensimmäinen. Sen jälkeen kotiin palattua saatan ihmetellä mitä tekisin. Ei minulla ole mitään erityisempää toimitettavaa. Toki olen kotona hyödyllinen, tarvittu ja kaivattu, mutta en voi sillä tavalla ylittää itseäni arjessa. Tämän takia Willie Nelson, kohta 80-vuotias ukko, tekee 150 keikkaa vuodessa. Jos hän menisi kotiin eläkkeelle, hän varmaan kuolisi. Onhan tässä myös addiktiivisia piirteitä.
– Monilla soittajilla on pieniä lapsia hoidettavana ja ehkä aikainen työaamu seuraavana päivänä. Jos keikalla huomaa, että ei saa sitä vääntöä irti itsestään, jonka haluaisi, se tuntuu melkein rangaistukselta. Riippuu siitä miten pystyy asennoitumaan. Itse mietin mm. miten ihmiset saisi paremmin liikkumaan.
– Avicii oli itselleni vieras artisti dokumentin julkaisuun asti. Hän oli tosi lahjakas kaveri ja varmasti yhtä ristiriitainen kuin Kurt Cobain tai Rauli Badding Somerjoki. Toisaalta halusi tehdä ja toisaalta ei. Muut ympärillä yrittävät kääntää asioita parhain päin. Isot rahat, sata mallia jonossa ja kokaiiniviivat pöydällä eivät kuitenkaan pelasta sitä hommaa.
– Mana Manan Totuus palaa on mielestäni yksi parhaimpia kotimaisia levyjä. Entäpä jos Jouni Mömmö ei olisikaan sairastanut niin syvästi ja olisi kokenut rakkauden? Ei onnistunutkaan albumi ole yhtään mitään sen rinnalla. Hän pystyi tuottamaan elämässään sen albumin ja vaikka niin paljon puhuvaa ja vereksellä olevaa albumia suurin osa kotimaisista artisteista ei saa koskaan aikaiseksi, sen hinta oli mielestäni liian kova.
Onneksi on myös tältä kohtalolta pelastuneita. Martikainen kertoo äitinsä kuunnelleen Leonard Cohenia. Lapsi ihmetteli eleettömän ja etäisen oloista yhden ilmeen miestä, joka näytti pukuineen vuosia itseään vanhemmalta. Cohen löysi oman tiensä vuosikymmenten mittaisen depression jälkeen.
– Hän oli omituisen auki. Leonard Cohen on Leonard Cohen -kirjassa hän kertoo, kuinka tuli luostarista takaisin ja säilytti siellä opitun rytmin. Hän heräsi viideltä, meditoi, kirjoitti, piti ruokatauon, jatkoi kirjoittamista, meditoi jälleen ja meni nukkumaan. Tämä toistui viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Hän jätti oikeastaan muun elämän pois. Hänen olisi aina pitänyt olla kurinalaisen munkin kaltaisen rationaalinen ja pyrkiä vain taiteen kohottamiseen. Prozac ei auttanut. Se varmaan auttoi hirveimpien aikojen yli, mutta ei ollut oikea lääke. Se oli kieltäymys. Cohen totesi myös hauskasti, että maineensa naistenmiehenä oli vahvasti liioiteltu, sillä hän eli tuhansia päiviä yksin.
© Olli Häkkinen
Usko utopiaan
Jos Jarkko Martikaisen pitäisi kirjoittaa kouluaine otsikolla Suomi vuonna 2050, olisiko siinä kuvattu maa utopian, protopian vai dystopian kaltainen?
– Haluaisin kirjoittaa utopiasta. Black Mirror -sarja on tyylipuhdasta dystopiaa ja se nostaa esille paljon tärkeitä asioita. Haluaisin nähdä kuitenkin niinkin, että olisi malli, joka pohjaa ihmisyyteemme. Nähtäisiin, että neljän tai kuuden tunnin työpäivä ei välttämättä olekaan kirous. Oltaisiin enemmän kotona, enemmän Suomessa. Tämähän olisi myös rajojen sulkemista kannattavalle väelle mieluisaa. Ei olisi varaa lähteä edes Ruotsiin, mutta haittaisiko se, sillä tämä Suomi on niin ihana paikka. Saisimme paljon vapaa-aikaa. Juuri julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaiset rakastavat aikaa perheen kanssa. Tässä skenaariossa materia vähenee, mutta aika perheen kesken lisääntyy. On paljon enemmän aikaa viljellä vaikka jotain omaa tilkkua.
– Jos voimme suunnata ajatuksemme enemmän tähän suuntaan ja hyväksyä teknologinen murros, koneistuminen ja robotisoituminen monilla aloilla, jotka olivat ennen ihmisten tekemiä, tästähän voidaan rakentaa kaunis utopia. Mutta jos olemme koko ajan toistemme kurkuissa kiinni ainakin sanallisesti sen suhteen, että minkä verran kukin on joutunut raatamaan, siitähän tulisi dystopia.
– Haluaisin kyllä uskoa utopiaan, sillä työuranihan on ihan utopia. Miten ihmeessä mä oon pärjänny tähän asti näillä biiseillä? Tällä olemuksella, tällä naamalla. Olen melkein kuin Topi Sorsakoski. Jos oltaisiin kierretty 80-luvun alkupuolella ja näytetty ihmisille Topin valokuvaa kertoen, että tämä mies tulee laulamaan Olavi Virran kappaleita ja nousee suosikiksenne vuosikymmeniksi, ei kukaan olisi uskonut.
Arttu Wiskarilla taitaa olla samanlainen tilanne. Hän on saanut ulkonäöstään hirveää palautetta.
– Joo, en mäkään mikään Mikko Leppilampi ole, mutta olen kaikesta huolimatta pärjännyt. Se auttaa tietysti uskomaan muihinkin utopioihin. Siinä on sama ideaa kuin punkissa; pystyinhän minäkin tähän, joten miksei muutkin.
– Onko heillä sitten halua valjastaa pientä lahjakkuuden määrää itsessään työnteon kautta ammatillisiksi päämääriksi, se on taas eri asia. Mutta jos on, niin tämähän on hieno valinta. Olen aina yrittänyt innostaa ihmisiä sillä, että ei tämä ole kovin vakaata ja pankkitilisaldoista on turha elätellä liian suuria toiveita, mutta lopulta, miksipä ei. En näe kulttuurialan työtä niin synkästi kuin Antti Nylén Häviössä.
– Oma optimismi ja toiveikkuus on muuttunut ajan myötä. Välillä on pakko vähän roiskia ja liioitella, kuten Nylén. Joskus sitä miettii, että voisi vähän vähentää itsensä hakkaamista. Nyt on tärkeää kirjoittaa ankarimpaankin draamaan tietty toiveikkuus mukaan. Koko Aina auki -levy perustuu tähän. Siellä ei ole yhtään läpeensä luovuttanutta tekstiä.
Eläinystävyyttä ja inhimillistä elämää
“Kiitos kaikesta, ystävä verraton.
Melkein laskemattomat ne hoitokerrat on,
joina huomisen huoleni piiloon veit.
Vaikket puhumaan pystynyt, sen noin vain teit:
silmäkulmien alta kun korjaavan katseen loit, toivon toit.”
Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet – Kiitos kaikesta (2018)
Nylénistä siirrymme vegaaniseen elämäntapaan. Martikaisen rakkaus eläimiä kohtaan kuuluu hänen kappaleissaan. Hän kertoo osallistuneensa vegaanihaasteeseen kolme vuotta sitten. Silloin käynnissä ollut Lapin kiertue ei tehnyt ruokavalion ylläpidosta helppoa. Usein kummasteltiin haluttomuutta lihansyöntiin ja lopuksi lautaselle jäi juustoviipaleiden noukkimisen jälkeen vain leivänkäntty. Vegaanius ei jäänyt päälle, mutta kuukausi herätti ajattelemaan. Martikainen kertoo puhuvansa asiasta ensimmäistä kertaa julkisesti.
– En halua moralisoida asiaa, mutta vegaanihaasteen aikana aloin ensimmäistä kertaa elämässäni tutkia etenkin nautakarjaan liittyvää tehotuotantoa. Se nostaa esille kysymyksen, että millä ihmeen oikeudella me toimitaan tällä tavalla. Olen ollut aikoinaan paljon maatalolla mummolassa Pohjois-Karjalassa. Muistan lehmät hyvin. Eihän niitä pysty ohittamaan mitenkään niin, etteikö päättelisi niiden olevan tuntevia olioita, jotka kaipaavat pieniä iloja elämäänsä. Tuotantoeläimet ovat häkeissä, joissa ei mahdu kääntymään eikä pääse luonnonvaloon, vain päätyäkseen länsimaiselle ihmiselle, joka mielestään tarvitsee lihaa joka päivä. Se on myös markkinataloudellinen ja poliittinen ongelma, sillä jauheliha on niin halpaa. Mitään kilpailevaa korviketta ei saa siihen hintaan. Näistä syistä en ole enää halunnut syödä eläintovereitani.
Seuraa pohdiskelua siitä, mistä kumpuaa erikoinen vaatimus elämän helppoudesta. Martikainen on törmännyt tähän musiikintekijöiden keskuudessa, mutta sama pätee lomamatkojen määriin ja lentämisen halpuuteen.
– Juha Hurme ohjeisti: pienennä toiveittesi mittakaavaa. Hänhän voi samoilla suunnilleen sata päivää metsässä vuodessa. Vaikka hän kuinka olisi Finlandia-voittaja, hänen täytyy tienata ja kuluttaa aika vähän.
Hurme on maininnut, että tulee tarpeen tullen toimeen noin 10000 euron vuosituloilla. Muusikonkaan ei ole pakko tarttua jokaiseen tarjottuun taalaan.
– Saan välillä formaattiohjelmista pyyntöjä tulla vieraaksi. Silloin vastaan, että olen pyynnöstä ehkä hyvilläni ja vähän imarreltukin, mutta teidän tulee ymmärtää, että olen väärä mies. Sen jälkeen luetellaan rationaaliset perusteet, jotka liittyvät näkyvyyteen ja palkkioon. Kerron, että olen silti väärä mies. En halua loukata tekijöiden ideoita tai heidän työtään, mutta kieltäytyminen on elämäni harvoja luksuksia.
– Tarjoaja ei välttämättä ymmärrä valintaani, sillä hänelle päätökseni näyttäytyy uran kannalta huonona valintana. Miksi muusikko nyt kieltäytyisi näkyvyydestä ja rahasta. Päinvastoin voisin kysyä soittajalta, jäsentyvätkö hänen päivänsä kuten hän haluaa. Onko stressiä? Voisiko elämä olla parempaa vähemmällä tekemisellä? Meillä on aika paljon tällaisia säännöstöjä, joiden perusteella oletamme ihmisten haluavan samoja asioita.
YUP on saanut viime aikoina kesäfestivaalitarjouksia, kenties siksi, että yleisö on sopivasti nostalgiannälkäinen. Tarjoukseen suostutellaan tarttumaan äkkiä, sillä kello käy, edellisestä keikasta on niin pitkä aika, että kohta yhtye unohdetaan.
– No unohtakaa sitten! Kyllä minä saan öisin unta. Kaikki unohtuvat joskus, kaikki elää aikansa. Jos nuo lainalaisuudet ovat oikeasti noin karut, sitten se olkoon niin. Ei minulla ole muiden paluukeikkoja vastaan mitään. Se ei vaan ole meidän juttu.
Arvot ja esimerkit
“Miksi me ollaan täällä?
Hyvä kysymys
Kruununa luomakunnan?
Huono selitys
Ilta eilinen oli iloinen,
vaan kaikki tietää sen nyt
Maailmassamme, siinä on virhe
On mielenrauha mennyt”
YUP – Maailmassa on virhe (2005)
Sekä YUP:n että Jarkko Martikaisen sanoituksissa pohditaan usein arvoja ja niiden mukaisia tekoja. Mitkä henkilökohtaiset arvot ovat ohjanneet Martikaisen taiteellista työtä?
– Ihmisarvo ainakin. Hyvin tärkeää on elollisten asioiden arvo kaikkineen. Se, mikä täällä elää, hengittää ja tuntee. Maailmassa on virhe alkaa sanoin “miksi me ollaan täällä”. Sen kysymyslauseen keksiminen siihen alkuun on ollut itselleni tärkeää. Enimmäkseen kysyn sitä tietysti itseltäni. Sehän johtaa aina kulloisiinkin arvoihin heti. Jollei ole kova valehtelemaan itselleen, auttamatta päätyy vastausten ääreen. Arvelisin, että arvopohjani on rakentunut vanhemmistani käsin, kakaraiän lukeneisuudesta alkaen ja musiikin myötä.
– Riistettyjen Valtion vankina -levy tuli ja siinä oli myyttistä, helvetillistä melua Hervannasta. 11-vuotiaana on vaikea ajatella olevansa valtion vanki. Mullahan oli hyvä koti, rakastavat vanhemmat ja riittävästi hyviä päämääriä. Läjä Äijälän tyyli käsitellä perversioita teksteissä taas oli ihan erilaista. Ei mulla ollut mitään vastaansanomista Läjän teksteihin. Unelmoin itsekin hösselihommista, mutta ymmärsin, etten voi keuhkota noista samoista aiheista. Sen takia Euthanasian estetiikassa Terveet kädet oli oikeastaan se, josta tekstillisesti ja laulunteon esikuvallisesti ammensin. Absurdismia, liioittelua ja tiettyä komediallisuutta. Dead Kennedysilta tuli taas poliittisuus, mutta vasta paljon myöhemmin.
Punkbändien lisäksi kriittisyyden esimerkki löytyi hyvin läheltä.
– Isäni on ollut aina hieno kyseenalaistaja. Ymmärsin niistä asioista jonkin verran jo lapsena ja nuorena miehenä. Ne ovat kirkastuneet mulle vasta tämän vuosituhannen alkuvuosina. Isäni kertoi taannoin hukanneensa tai heittäneensä pois kaksi mitalia, jotka hän sai DDR-aikoina oltuaan luokkansa primus. Juteltiin tästä ja vähän harmiteltiin, että ne ovat kadonneet. Isäni vastasi, että ei se haittaa, sillä eBaysta saa nykyään kaikkea. Hän kertoi ostaneensa mitaleja kaksi kiloa. Niiden kilohinta on kympin luokkaa. Tästä päästään siihen, että jos ihminen tekee 20 vuotta työtä ja saa siitä mitalin, niin miten arvokas se sitten lopulta on. Isälläni on aina ollut sivulauseissa ja jopa avoimesti prenikoita halventava tyylinsä.
– 60-vuotispäivänsä lähestyessä hän oli aistinut työpaikallaan, että jotain oli tapahtumassa. Isäni oli napannut jonkun hihasta kiinni ja tiedustellut, mitä hänen selkänsä takana vehkeillään, ei kai kyse ole mistään arvonimiasioista. Yllätetty henkilö pullautti suustaan kummastelun, miten isäni saattoi tietää tämän. Tämän jälkeen isäni soitti kriisipuhelun Helsinkiin ja peräsi, ollaanko hänelle myöntämässä lääkintöneuvoksen titteliä. Hän ilmoitti, ettei ota sitä ikimaailmassa vastaan eikä tule enää työpaikalle, jos hänelle se myönnetään. Virkaneuvoksen tittelin hän ilmoitti voivansa ottaa vastaan, sillä tiesi, että sitä ei voida järjestää. Hän herkutteli ajatuksella, että voisi kaupungilla kulkea ja esittäytyä virkaneuvos Martikaisena.
– Tällainen tietysti tarttuu tietynlaiseen ihmiseen, kuten minuun. Se saa ajattelemaan arvoja. Miksi laitoin kultalevyjä seinälle? Mitä ne mulle kertovat? Ne pitäisi ottaa alas, mutta olen liian laiska siihen. Toki silloin, kun olen ne saanut, ne ovat huvittaneet suurestikin. Ymmärrän hyvin Esa Pulliaista, jonka kaikki kultalevyt ovat hänen vanhempiensa kellarissa. Esahan voisi somistaa niillä kokonaisen kartanon, sillä Agents on kerännyt ties mitä tuplaplatinoita. Ymmärrän Esaa syvästi. Tavallaan ajattelen samoin. Pitää keskittyä olennaiseen, tehdä työnsä mahdollisimman hyvin, eikä ylevöittää sitä esineillä, jotka eivät sitä tekemistä todellisuudessa ylevöitä.
Rakkaus-kappaleen tarina ammentaa inuiittiperinteestä, jonka mukaan lapset päättävät vanhempiensa päivät, kun aika on kypsä. Tällaisen laulun julkaisemista Martikainen tiedusteli ensiksi isältään. Lupa tuli ja levy sai ensimmäistä kertaa uran aikana todellista kiitosta ja kehua.
Alituista uudistumista
Luovuuden stimuloimiseksi ja uutta oppiakseen Martikainen kertoo etsivänsä uusia työskentelytapoja ja yhteistyömuotoja. Viittäkymppiä lähestyessään hän pyrkii edelleen kehittymään laulunlaatijana.
– Haluaisin parantaa joka ikisellä osa-alueella. Kyllähän jonkun laulun voi laulaa paljon ymmärtävämmin kuin sen on onnistunut levyttämään. Sen voi myös soittaa kuten se ihan oikeasti menee. Ei levytys välttämättä ole kuin se paras mahdollinen silloinen luenta siitä. Uusinta tuotantoa miettiessä kaikkein kiehtovinta on se, voiko olla vielä enemmän duurilauluja, jotka olisivat myös henkisesti duurissa. Vaikka J. Karjalainen on sellainen sunnuntailapsi, ei hänkään mielestäni ole ylitsevuotavan onnellisen kuuloinen, toisin kuin vaikka The Four Tops alkuaikoinaan. Joskus teksteissä voisi myös kokeilla vaikka kahdeksan rivin hardcore-mittaa.
– Voin myös löytää jonkun hölmön laitteen, johon tuuppaan pari piuhaa ja löydän jonkin soundin. Sormeni hakeutuvat tyypillisesti soittimen perusasemiin, mutta siihen voikin syntyä jokin pieni vierre kohti uutta, mikä saa soinnun soimaan harmonisesti hieman eri tavalla. Ne äänet kuiskailevat löytämään itsensä. Vaikka aluksi olen likinäköisenä maisemassa, kuva tarkentuu työteliäisyyden myötä. Yleensä levyt vaativat pari kolme kulmakiveä, joiden varaan voi rakentaa.
– Johnny Cash oli uransa lopulla hauraudessaan, väsyneisyydessään ja sairaudessaan parempi tulkitsija kuin 20–30-vuotiaana. Laulu ei ollut enää niin virepuhdasta, mutta parempaa. Tai Cohenin viimeksi jäänyt levy. Se on paras 80 vuotta täyttäneen muusikon levy, jonka olen kuullut.
